Mikä onkaan parempaa kuin kuulla kannustavia ja positiivisia lauseita ja kommentteja noilta ihanilta ihmisiltä joita ystäviksi kutsutaan... Mikä onkaan mukavempaa kuulla työ"kaverilta" lause, että mun ihmissuhteista musta tulee mieleen Bud Bundy... Tuo Pulmusten todellinen "Romeo"... Hahmo, jonka eteen kaikki naiset lankeavat ja joka saa naisen kuin naisen...

Toinen kannustava kommentti, jonka tänään kuulin oli "helvetti jäätyy ennen kuin sä onnistut perheen perustamaan..." Tällaisen kommentin mies haluaakin kuulla ja varsinkin silloin, kun jonkinlaista ikäkriisiä elää ja todella haluaisi perustaa sen perheen. Tulla osaksi tuota instituutiota mitä ihan meidän johtajamme kannustavat ihmisiä perustamaan... Eipä hirvittävästi luo uskoa siihen, että joskus sellainen olisi... Ikää tulee vuosi vuodelta enemmän ja samalla "paine" tuohon perheen perustamiseen kasvaa... Ei sitä kuitenkaan yksin ole niin hirvittävän helppo perustaa. Siihen kuitenkin tarvitaan se toinen. Enkä mä nyt mitään ihmeellisyyksiä vaadi mun kumppaniltani. En vaadi rikasta sukua, hyvätuloista, korkeasti koulutettua, missin näköistä (mitkä eivät nyt luonnossa niin kauniita ole), isorintaista, lähes anorektisissa mitoissa olevaa aivotonta bimboa... Rehellinen pitää kuitenkin olla, joten en voi sanoa etteikö toisen ulkonäöllä olisi mitään väliä. Se mikä silmää miellyttää on kuitenkin eri asia... "Kauneus on katsojan silmissä" ja vaikka tämä lausahdus onkin kulunut sekä "vanha" niin onhan siinä jonkinlaista totuuden siementä olemassa.

Mitä sitten haen... Ulkonäköä en nyt ala rajaamaan sillä en tiedä mikä mun silmääni viehättää tai siis en ole löytänyt sitä yhteistä nimittäjää mikä aiemmissa ihastuksissani ja rakkauksissani on ollut... Jeps, olen siis kokenut tuon rakkaudentunteen. Ei mikään huono tunne, mutta sekin on vain osa elämää... Elämän vuoristoradassa pääsemme kokemaan kaikki tunteet ellei sitten lääkitys ole hyvin stabiloitu tietyissä tapauksissa, jolloin elämä on ihanan harmaata tasamaastoa... Niin takaisin tuohon, mitä haen.... Ihannetilannehan olisi se, että se toinen osapuoli rakastaisi minua ja minä häntä... Kykenisi älylliseen keskusteluun muustakin kuin uusimmasta muodista ja ei olisi niin pirun pinnallinen, minkälaisiin ihmisiin sitä välillä tuntuu törmäävän... Mutta kuitenkin  täytyy tähän heti perään todeta, että onnekseni olen onnistunut löytämään sellaisia naisia joilta onnistuu keskusteleminen. Enkä nyt tarkoita sellaisia, jotka rakastavat omaa keskustelutaitoaan niin paljon, että voi itse poistua paikalta pelaamaan kavereiden kanssa pariksi tunniksi jalkapalloa, käydä ottamassa parit oluet ja sitten palata takaisin ilman, että toinen edes huomaa, että olet jossain välissä poistunutkin...

Minkälainen sen parisuhteen sitten tulisi olla? Ei ainakaan sellainen, missä toinen kulkee edellä ja toinen perässä vaan tulisi kyetä kulkemaan tasa-arvoisina kumppaneina rinta rinnan ja vapaaehtoisesti... Ei sellaista missä ollaan yhdessä vain velvollisuudentunteesta tai sen takia, että pelätään toisen reaktiota siihen, että homma ei toimi... Mitä kaikkea muuta sitä ajattelisi toimivan parisuhteen olevan? Siinäpä taas täksi yöksi ja vähän pidemmäksi aikaa mietittävää... Mun pieni pääni hajoaa!

Mutta siis ystävistähän tässä piti puhua eikä parisuhteesta. Jotenkin se aihe taas karkasi tähän. Nyt sitä sitten miettii mikä hitto omassa toiminnassaan on niin kieroutunutta, että sitä huomaa edelleen tallustavan yksin tässä kieroutuneessa ja sairaan kauniissa maailmassa...

Jeps.. Kiitti **tusti kaverit!