Mikä onkaan parempaa kuin kuulla kannustavia ja positiivisia lauseita ja kommentteja noilta ihanilta ihmisiltä joita ystäviksi kutsutaan... Mikä onkaan mukavempaa kuulla työ"kaverilta" lause, että mun ihmissuhteista musta tulee mieleen Bud Bundy... Tuo Pulmusten todellinen "Romeo"... Hahmo, jonka eteen kaikki naiset lankeavat ja joka saa naisen kuin naisen...

Toinen kannustava kommentti, jonka tänään kuulin oli "helvetti jäätyy ennen kuin sä onnistut perheen perustamaan..." Tällaisen kommentin mies haluaakin kuulla ja varsinkin silloin, kun jonkinlaista ikäkriisiä elää ja todella haluaisi perustaa sen perheen. Tulla osaksi tuota instituutiota mitä ihan meidän johtajamme kannustavat ihmisiä perustamaan... Eipä hirvittävästi luo uskoa siihen, että joskus sellainen olisi... Ikää tulee vuosi vuodelta enemmän ja samalla "paine" tuohon perheen perustamiseen kasvaa... Ei sitä kuitenkaan yksin ole niin hirvittävän helppo perustaa. Siihen kuitenkin tarvitaan se toinen. Enkä mä nyt mitään ihmeellisyyksiä vaadi mun kumppaniltani. En vaadi rikasta sukua, hyvätuloista, korkeasti koulutettua, missin näköistä (mitkä eivät nyt luonnossa niin kauniita ole), isorintaista, lähes anorektisissa mitoissa olevaa aivotonta bimboa... Rehellinen pitää kuitenkin olla, joten en voi sanoa etteikö toisen ulkonäöllä olisi mitään väliä. Se mikä silmää miellyttää on kuitenkin eri asia... "Kauneus on katsojan silmissä" ja vaikka tämä lausahdus onkin kulunut sekä "vanha" niin onhan siinä jonkinlaista totuuden siementä olemassa.

Mitä sitten haen... Ulkonäköä en nyt ala rajaamaan sillä en tiedä mikä mun silmääni viehättää tai siis en ole löytänyt sitä yhteistä nimittäjää mikä aiemmissa ihastuksissani ja rakkauksissani on ollut... Jeps, olen siis kokenut tuon rakkaudentunteen. Ei mikään huono tunne, mutta sekin on vain osa elämää... Elämän vuoristoradassa pääsemme kokemaan kaikki tunteet ellei sitten lääkitys ole hyvin stabiloitu tietyissä tapauksissa, jolloin elämä on ihanan harmaata tasamaastoa... Niin takaisin tuohon, mitä haen.... Ihannetilannehan olisi se, että se toinen osapuoli rakastaisi minua ja minä häntä... Kykenisi älylliseen keskusteluun muustakin kuin uusimmasta muodista ja ei olisi niin pirun pinnallinen, minkälaisiin ihmisiin sitä välillä tuntuu törmäävän... Mutta kuitenkin  täytyy tähän heti perään todeta, että onnekseni olen onnistunut löytämään sellaisia naisia joilta onnistuu keskusteleminen. Enkä nyt tarkoita sellaisia, jotka rakastavat omaa keskustelutaitoaan niin paljon, että voi itse poistua paikalta pelaamaan kavereiden kanssa pariksi tunniksi jalkapalloa, käydä ottamassa parit oluet ja sitten palata takaisin ilman, että toinen edes huomaa, että olet jossain välissä poistunutkin...

Minkälainen sen parisuhteen sitten tulisi olla? Ei ainakaan sellainen, missä toinen kulkee edellä ja toinen perässä vaan tulisi kyetä kulkemaan tasa-arvoisina kumppaneina rinta rinnan ja vapaaehtoisesti... Ei sellaista missä ollaan yhdessä vain velvollisuudentunteesta tai sen takia, että pelätään toisen reaktiota siihen, että homma ei toimi... Mitä kaikkea muuta sitä ajattelisi toimivan parisuhteen olevan? Siinäpä taas täksi yöksi ja vähän pidemmäksi aikaa mietittävää... Mun pieni pääni hajoaa!

Mutta siis ystävistähän tässä piti puhua eikä parisuhteesta. Jotenkin se aihe taas karkasi tähän. Nyt sitä sitten miettii mikä hitto omassa toiminnassaan on niin kieroutunutta, että sitä huomaa edelleen tallustavan yksin tässä kieroutuneessa ja sairaan kauniissa maailmassa...

Jeps.. Kiitti **tusti kaverit!

Mikä voisikaan olla pahempi yhdistelmä, kuin tunteilla elävä ja kokeva ihminen sekä omia tunteitaan suuresti analysoiva persoona... Nih! Olisi ihan kiva tietää, että voisi tuntea itsensä edes vähän paremmaksi, kun tietäisi jonkinlaisen yhdistelmän, joka on vielä pahempi kuin tuo. Senhän vuoksi suurin osa psykiatriaan suunnanneista sairaanhoitajista onkin alalla, jotta näkisi ihmisiä joilla menee vielä huonommin kuin itsellään. Joku suuri ajattelija näin mainitsi aikoinaan...

Itseäni analysoidessa en sentään diagnooseja tee... Ne on tehty jo aikapäiviä sitten työ"kavereiden" ja rakkaan exäni taholta. ADHD sekä erilainen variaatio persoonallisuushäiriöitä... Mikä nyt tilanteeseen sopiikaan. Niin, mitään pahaa sanottavaa mulla ei ole rakkaasta exästäni vaan oikein hyvät välit meillä on. Ainakin itseni mielestä ja luulisin, että edes jotain olisin huomannut, jos hän yrittäisi veitsellä vähän sivallella nähdessämme... Muutenkaan en mitään pahaa tahdo muista sanoa... Onkin muuten mielenkiintoista miten joillekin ihmisille voi olla hirvittävän vaikeaa ymmärtää miten, joku voi olla exän kanssa hyvissä väleissä. Kun tässä keski-ikäisenä asioita pohtii niin mitä järkeä on heittää yhteinen historia menemään vain sen vuoksi, ettei enää jaeta samaa jääkaappia ja vähän muutakin... Kunhan ei jää siihen menneisyyteen kiinni vaan osaa myös päästää siitä irti siten, ettei sinne jää käsittelemättömiä asioita vaikuttamaan negatiivisesti tulevaisuuteen. Hitto nyt mä en enää itsekään pysy kärryillä, joten taidan jättää tämän asian vielä kypsymään mun pieneen päähäni...  

Tänään on ollut kuitenkin ihan jees päivä. Vettä on satanut rutkasti ja muutenkin ei ole niin infernaalisen lämmin, jota en itse ainakaan siedä. Tosin lomalla lähdössä matkalle lämpimään. Liekö syynä sitten jonkinlainen rangaistus itseä kohtaan?

Musiikille täytyy osittainen suuri kiitos suunnata tästä paremmasta fiiliksestä. Mikä onkaan Nick Caven jälkeen parempaa itsesäälissä rypemiseen tarkoitettua musiikkia kuin Suicidal Tendencies... Mike Muirin "laulu"ääni kyllä auttaa pahimmastakin angstista eroon. Siinä säälissä unohtaa helposti sen oman itsesäälin. Jos et ole aiemmin ST:tä kuunnellut niin suosittelen... Toki omalla vastuulla. ST:n olen aikoinaan nähnyt livenä, kun olivat Metallican lämppärinä Cultin kanssa. Ihan jees meininki ST:llä ja erittäin koomista oli katsoa Muirin aneemista paikallajuoksua... No onhan niitä muitakin hyviä biisejä ja bändejä. Jokaiseen fiilikseen löytyy joku hyvä bändi ja biisi. Näistä myöhemmin...

Muutenkin tähän oloon voi vaikuttaa se fakta, että palkkapäivä on vain parin päivän päässä. Mitä kaikkea voikaan niillä rahosilla tehdä mitä jää pakollisten menojen jälkeen käteen... Taidan tukeutua vanhaan hyvään keinoon ja ostaa koko rahalla lakritsia ja tupakkaa... Levyjä pitäisi toisaalta myös ostaa. Joo, ihan pakko!

Miten tämän nyt aloittaisi...

Oli synkkä ja myrskyinen yö...

Ei ehkä kuitenkaan noin vaikka se loisikin oikean tunnelman tähän olotilaan. Jos sitä vaikka vähän pohjustaisi miten hitossa sitä on päätynyt tähän blogin kirjoittamiseen. Ehkä suurin syy siihen on se, että tämän kautta pääsee purkamaan näitä omia fiilareita mitä pienessä päässä liikkuu. Niin... Siellä siis liikkuu jotain. En ole varma onko se jokin elävä vai ovatko ne ihan oikeita ajatuksia. Anyway, siellä siis liikkuu jotain. Ei siitä aiheesta varmasti tarvitse enempää vääntää, mutta käyhän sekin. Palaan aiheeseen varmasti myöhemmin. Mahdollisesti...

Niin... Ihmissuhteistahan mun pitikin avautua. Tai ei oikeastaan ihmissuhteista varsinaisesti vaan siitä, miten mies onnistuu aina lyömään päänsä seinään oppimatta siitä yhtään mitään... Niin puhun siis itsestäni. Ei tainnut olla vaikea arvata? Tai mistäs minä tiedän miten vaikeaa joillekin on tehdä arvauksia. Varsinkin, kun ei mitään aiempaa kontaktia kirjoittajaan ole... Arvauksen kohdistuminen kirjoittajaan toisaalta olisi aika looginen arvaus, sillä ainakin itse itseni tuntien (tosin välillä tuntuu, että aika vieras itselleni olen) en kirjoittaisi kenestäkään muusta kuin  itsestäni...

Ja palataanpas taas aiheeseen... Olen siis tunneihminen. Aina kaikkiin ihmissuhteisiin 110-lasissa ja aina sitä huomaa juoksevansa seinää päin ihan täysiä (kuvainnollisesti kirjoittaen)... Miten sitä voikin mies olla niin helkkarin tyhmä, ettei osaa ottaa virheistään opikseen... Tänään tapasin sattumalta siskoni ja kysäisin tätä samaa asiaa häneltä. Vastaus oli, että kantapään kautta sitä oppii... On muuten aika helkkarin paksu kantapää, kun ei vieläkään ole oppinut vaan aina sitä huomaa tekevänsä samat virheet yhä uudelleen ja uudelleen... Missäköhän olisi tarpeeksi terävä naula, joka siitä menisi läpi?

Musiikki toisaalta auttaa hirveästi pääsemään sydänsuruista ylitse, mutta siinäkin on omat vaaransa. Nick Cave:n melankolinen musiikki auttaa näissä tapauksissa aina, mutta vaarana on, että sitä alkaa jossain vaiheessa viiltelemään itseään... Ja siis kaikille tiedoksi, että en harrasta itseni tai muidenkaan viiltämistä vaan tuokin oli enemmän sellaista kuvainnollista kirjoittamista.

Mutta musiikki sikseen... Palaan siihenkin varmasti tai mahdollisesti myöhemmin uudestaan, jos sellainen fiilis.

Niin ongelmanahan on se, että heti orastavan ihmissuhteen kantautuessa näkökenttääni vauhti kiihtyy siihen 110:een eikä jarruja näytä olevan. Ainakaan kokemuksen perusteella, mutta ehkä olen väärä ihminen puhumaan kokemuksesta, kun ei siitä itseni kohdalla ole mitään hyötyä. Ei ainakaan ihmissuhteissa... Sitä sitten tuolla vauhdilla ja intensiteetillä pelottamaan kaikki mahdolliset syvemmät suhteet kauas horisontin taakse lauseen vielä kuuluen ilmassa "ei se susta johdu, se johtuu musta..." Ei se johdu kuitenkaan siitä, että olisin jotenkin vastenmielinen, rikollinen tai sosiopaatti... Rikosrekisteri on puhdas ja siitä on tuossa pöydällä myös todiste oikeusrekisterikeskuksesta. Ehkä se tuo vauhti sitten on, mutta miten sitä pystyisi hidastamaan? Sitä aina toitottaa itselleen jokaisen epäonnistuneen "suhteen" jälkeen, että ensi kerralla sitä on rauhallisempi ja pohtii asioita enemmän järjellä... Näinhän se pitäisi mennä, mutta samalla, kun jotain orastavaa tulee vastaan niin kaikki tieto jotenkin katoaa muistista ja sitä huomaa pohtivansa taas kerran näitä samoja asioita... Siis sen jälkeen, kun on taas asiat mokannut ihan totaalisesti... Voi svidu, mikä noidankehä...