Miten tämän nyt aloittaisi...

Oli synkkä ja myrskyinen yö...

Ei ehkä kuitenkaan noin vaikka se loisikin oikean tunnelman tähän olotilaan. Jos sitä vaikka vähän pohjustaisi miten hitossa sitä on päätynyt tähän blogin kirjoittamiseen. Ehkä suurin syy siihen on se, että tämän kautta pääsee purkamaan näitä omia fiilareita mitä pienessä päässä liikkuu. Niin... Siellä siis liikkuu jotain. En ole varma onko se jokin elävä vai ovatko ne ihan oikeita ajatuksia. Anyway, siellä siis liikkuu jotain. Ei siitä aiheesta varmasti tarvitse enempää vääntää, mutta käyhän sekin. Palaan aiheeseen varmasti myöhemmin. Mahdollisesti...

Niin... Ihmissuhteistahan mun pitikin avautua. Tai ei oikeastaan ihmissuhteista varsinaisesti vaan siitä, miten mies onnistuu aina lyömään päänsä seinään oppimatta siitä yhtään mitään... Niin puhun siis itsestäni. Ei tainnut olla vaikea arvata? Tai mistäs minä tiedän miten vaikeaa joillekin on tehdä arvauksia. Varsinkin, kun ei mitään aiempaa kontaktia kirjoittajaan ole... Arvauksen kohdistuminen kirjoittajaan toisaalta olisi aika looginen arvaus, sillä ainakin itse itseni tuntien (tosin välillä tuntuu, että aika vieras itselleni olen) en kirjoittaisi kenestäkään muusta kuin  itsestäni...

Ja palataanpas taas aiheeseen... Olen siis tunneihminen. Aina kaikkiin ihmissuhteisiin 110-lasissa ja aina sitä huomaa juoksevansa seinää päin ihan täysiä (kuvainnollisesti kirjoittaen)... Miten sitä voikin mies olla niin helkkarin tyhmä, ettei osaa ottaa virheistään opikseen... Tänään tapasin sattumalta siskoni ja kysäisin tätä samaa asiaa häneltä. Vastaus oli, että kantapään kautta sitä oppii... On muuten aika helkkarin paksu kantapää, kun ei vieläkään ole oppinut vaan aina sitä huomaa tekevänsä samat virheet yhä uudelleen ja uudelleen... Missäköhän olisi tarpeeksi terävä naula, joka siitä menisi läpi?

Musiikki toisaalta auttaa hirveästi pääsemään sydänsuruista ylitse, mutta siinäkin on omat vaaransa. Nick Cave:n melankolinen musiikki auttaa näissä tapauksissa aina, mutta vaarana on, että sitä alkaa jossain vaiheessa viiltelemään itseään... Ja siis kaikille tiedoksi, että en harrasta itseni tai muidenkaan viiltämistä vaan tuokin oli enemmän sellaista kuvainnollista kirjoittamista.

Mutta musiikki sikseen... Palaan siihenkin varmasti tai mahdollisesti myöhemmin uudestaan, jos sellainen fiilis.

Niin ongelmanahan on se, että heti orastavan ihmissuhteen kantautuessa näkökenttääni vauhti kiihtyy siihen 110:een eikä jarruja näytä olevan. Ainakaan kokemuksen perusteella, mutta ehkä olen väärä ihminen puhumaan kokemuksesta, kun ei siitä itseni kohdalla ole mitään hyötyä. Ei ainakaan ihmissuhteissa... Sitä sitten tuolla vauhdilla ja intensiteetillä pelottamaan kaikki mahdolliset syvemmät suhteet kauas horisontin taakse lauseen vielä kuuluen ilmassa "ei se susta johdu, se johtuu musta..." Ei se johdu kuitenkaan siitä, että olisin jotenkin vastenmielinen, rikollinen tai sosiopaatti... Rikosrekisteri on puhdas ja siitä on tuossa pöydällä myös todiste oikeusrekisterikeskuksesta. Ehkä se tuo vauhti sitten on, mutta miten sitä pystyisi hidastamaan? Sitä aina toitottaa itselleen jokaisen epäonnistuneen "suhteen" jälkeen, että ensi kerralla sitä on rauhallisempi ja pohtii asioita enemmän järjellä... Näinhän se pitäisi mennä, mutta samalla, kun jotain orastavaa tulee vastaan niin kaikki tieto jotenkin katoaa muistista ja sitä huomaa pohtivansa taas kerran näitä samoja asioita... Siis sen jälkeen, kun on taas asiat mokannut ihan totaalisesti... Voi svidu, mikä noidankehä...